Olen tämän blogitekstin kanssa auttamattomasti myöhässä, tiedän sen. En vain ole ollut sillä tuulella, että olisin pystynyt kirjoittamaan sen aiemmin - tiesin tekstini myötä tulevani kaipaamaan tuota mustaturkkia, joten odotin olevani jo valmiiksi haikealla tuulella kirjoittaakseni sen oikean tunteen vallitessa. Pahoittelen sitä, jos joskus blogitekstini tulevat myöhässä, haluan vain olla varma että läpikäymäni tunteet (erityisesti tämän tekstin loppupuolella) välittyvät tekstissäni oikealla tavalla.
Tekstin tapahtumat eivät ole kaikki tapahtumajärjestyksessä, kukin niistä kuitenkin sijoittuu samaan 5kk jaksoon viime syksyn ajalta.
Tällä kertaa blogitekstini käsittelee reilu vuoden ikäistä mustavalkeaa bordercollienarttua viralliselta nimeltään Lapintähti Helmi-Jää, joka on syntynyt 14. elokuuta 2010 yhdistelmästä Danielsson's Blue Heaven Aspaw x Biggi Z Lebedova Dvora. Alkujaan koira tunnettiin lempinimellä Hilu, joka ei koskaan istunut suuhuni kunnolla; se kuulosti liian suomenhevosmaiselta koiralle, itselleni vaikea omaksua. Omassa suussani koiran nimestä tuli erikoisempi, kun taas muiden siihen tutustuneiden suussa nimi vääntyi entisestään: Hil, Hilppa, Hippu, Hippusi.. Nykyään koira ei kanna enää yhtäkään näistä nimistä. Minulle tämä persoona kuitenkin oli, ja on aina, Hilva.
Kuinka yksi perjantai-ilta voikaan olla pitkä. Ensiyhteyden tähän koiraan sain, kun lupasin huolehtia siitä yhden illan verran koiran senhetkisen haltijan ollessa illan töissä. Sovittiin kuitenkin pian toisin, että tyttö voisikin jäädä meille hieman pidemmäksi aikaa. Puhelimen kautta sain vain käsityksen, että kyseessä on haastavahko bordercollie. Se, mikä minua kohtasikin livenä, ei ollutkaan lainkaan senlainen kuin olisin odottanut koiran oikeasti olevan.
Ulkonäöltään hieman erilaisemman tyyppinen bordercollie, kuin mihin olin aikaisemmin tottunut; pään ilme ei vastannut sitä siroa narttumaisuutta, jonka olin uskonut näkeväni kun kyseessä oli narttu. Tuuhea junnuiän karvapeite lähenteli ruskeaa mustan sijasta kielien koiran olleen paljon ulkona. Se oli täysin tottumaton siihen kaikkeen, jota ympärillämme täällä Lahden taajamassa on päivittäin. Enkä ihmettele yhtään, tietäen sen alunperin tulleen maaseudulta, jossa se on todennäköisesti elänyt suurimman osan ajastaan tarhassa ulkona. Kuitenkin se, mitä tapahtui koiran elämässä ennen kuin se tuli luokseni, on jotakin mistä mieluusti vaikenen sillä en usko niiden olettamuksien (joista emme itsekään ole täysin varmoja) olevan suotuisia julkisesti kirjoitettaviksi. Kaikki ei kuitenkaan aina mene jokaisen koiran kohdalla niin hyvin kuin toivoa olisi saattanut.
Meillä ollessaan Hilva kävi läpi ensimmäiset juoksunsa sekä tiputti runsaan turkkinsa kunnon karvanlähtönä. Karvan kunto parani huomattavasti ja koiran väri oikeasti musteni karvan tippuessa, mutta turkin alta löytyi hyvin laiha ja lihakseton koira.
Koiran eleistä paistoi epävarmuus eikä se ymmärtänyt tilanteen kulkua laisinkaan. Ensitapaamisella omien koirieni kanssa se antoi niille perin selkeät merkit pysyä kauempana saadakseen omaa tilaa. Olin ymmärtänyt, että tytön pitäisi olla energinen tapaus, mutta alkuun käsissäni se oli kaikkea muuta. 11-kuukauden ikäinen koira tuli luokse kuin anteeksipyydellen, haki turvaa jalkojeni vierustalta tai sylistäni kohdatessaan jotain uutta. Sisällä ensimmäiset päivät se tyytyi vaeltelemaan hiljalleen, heitteli varovasti naruleluja itsekseen ja hakeutui nurkkiin nukkumaan.
Silti alituiseen Hilva reagoi erilaisiin ympäristöstä kuuluviin ääniin säpsähtäen, etsimällä äänen lähdettä. Pidin tarkoituksella parvekkeen ovea auki, jotta koira tottuisi kaikkiin mahdollisiin ympäristöstä lähteviin ääniin. Pitkässä juoksussa se alkoi tuottaa tulosta, eikä Hilva reagoinut enää jokaiseen mahdolliseen huutoon tai rasahdukseen.
Ensimmäisinä päivinä yritin leikittää koiraa kanssani, muttei se ottanut onnistuakseen. Se saattoi pysyä narulelussa tai kepissä kiinni hetkellisesti, mutta päästi varovaisena irti. Heittelin sille keppejä, joiden perään se lähti juosten mielellään ja kantelin keppejä hetken yksikseen, mutta palasi aina lähelleni ilman erityistä pyyntöä. Sitä pystyi pitämään vaikka irti ja se olisi silti seurannut kuin varjo - paitsi silloin, kun läheisyydessä oli edes pysäköityjä autoja, jolloin se hakeutui niiden läheisyyteen. En ollut aluksi ymmärtänyt, miten iso Ongelma auto voisikaan koiralle olla, kunnes pääsin seuraamaan sen käyttäytymistä hihnan toisesta päästä.
Koska se oli kasvanut täysin maaseudulla ensimmäiset kuukautensa, jossa ei paljoa autoja liene olleen liikkeellä, autot olivat koiralle paha paikka. Se kyttäsi, olisi halunnut jahdata ja haukkui kaikille moottorikulkuneuvoille. Erityisesti takaapäin tulevat autot, jotka ohittivat meidät vierestä olisivat olleet niitä, jotka täytyy ehdottomasti ottaa kiinni ja pysäyttää. Olisi varmaan satuttanut itsensä, jos olisi päässyt irti autotien vieressä. Hilva keräsi suuret kierrokset ollessaan tekemisissä autojen kanssa. Se selvästi stressasi koiraa, kun ei päässyt jahtaamaan niitä, ajoi sen rauhattomaksi ja lähes mahdottomaksi hallita. Huomio autoihin oli vaikea vaihtaa mihinkään muuhun, kun lelut eivätkä namit kelvanneet vaihtokaupaksi etenkään alkuun.
Joku ehdotti ajatustasolla, että Hilva pelkäisi autoja ja siksi reagoisi niihin hyökkäävästi. Aivan näin en asiaa itse kuitenkaan nähnyt. Se oli menossa jokaisen auton sisälle heti kun näkikin avatun oven eikä sitä pelottanut olla auton kyydissä laisinkaan. Veljeni maastoautossa, jossa koirilla on käytössään koko auton takaosa, se olisi mieluusti rellestänyt ja jahdannut muita liikkeellä olevia autoja veljeni auton sisältä hyppien ikkunoita vasten. Hilva ei myöskään koskaan voinut pahoin, muttei osannut rauhoittua kunnolla ja pitkät matkat olivat täten melko haasteellisia koiran kanssa. Se pysyi kohtuu rauhallisena aloillaan kun istuin sen vieressä takapenkillä ja pidin kiinni sen valjaista niin, ettei se päässyt sinkoilemaan oman tahtonsa mukaan.
Kuljetin Hilvaa myöskin junassa ja paikallisbussissa. Ei minkäänmoisia ongelmia, lukuunottamatta että olisi halunnut bussissa nousta seuraamaan ikkunasta liikennettä. Junassa Helsinkiin mentäessä jopa nukkui muun matkustavan laumamme (3 nahkacollieta) kanssa vierekkäin lattialla. Mahtoi olla näky.
Parikin koiraa on saanut meidän tyttöjen keskuudessa lisää itsevarmuutta, eikä Hilvakaan tuntunut olevan poikkeus. Mitä enemmän se keräsi varmuutta, sitä enemmän se alkoi touhuta omiaan. Lelut saivat kovempaa kyytiä, vapaana juostessa vauhtia ei puuttunut ja se irtosi minusta paljon laajemmalle alalle. Se haastoi Veilaa leikkiin, jota se ei alkuun tehnyt lähes laisinkaan, toisinpäin Veila oli alkuun pyöritellyt Hilvaa oman mielensä mukaan. Leikeistä tuli rajumpia tyttöjen kesken, örinää ja ääntä löytyi. Aiemmin hyvin luokse kutsusta palannut koira keksikin, että vapaana on huomattavasti hauskempaa joten erilliset luoksetuloharjoitukset olivat paikallaan.
Leikkiminen minun tai kenenkään muun ihmisen kanssa varmistui. Koira suorastaan pyrki takaisin leluun kiinni päästettyään siitä irti, tai muuten pysyi lelussa/kepissä kiinni aivan hamaan tappiin asti. Sen silmiin syttyy selvä innon liekki leikkiessä, joka oli ilo nähdä.
Kasvanutta intoa leikkimiseen pystyi jo hieman hyödyntämään autojen läheisyydessä. Parkkipaikalta lähtevä auto kyettiin jo helpohkosti sivuuttamaan poimimalla keppi ojasta, koira oli siinä kiinni eikä reagoinut ohittavaan autoon mitenkään. Tämä toimi kuitenkin vain satunnaisten autojen kanssa, kunnon autotien (pienemmänkään) vieressä leluista ei yhäkään ollut mitään hyötyä. Muutoinkin autojen kanssa vietettiin päiviä koiran oman mielen mukaan; joskus ne eivät olleet kummoinen ongelma ja liikkuvat autot saivat mennä ohitse omia aikojaan, Hilvan vain vilkaistessa niitä. Pahoina päivinä se olisi hypännyt suoriltaan ohittavan auton päälle ja tehosti kiihtymystään haukulla.
Tavattiin Hilvan kanssa lähemmin myös naapurustomme bordercollieuros Marneus (blogi), jonka kanssa kävimme mm. Ahtialan koirapuistossa pariin otteeseen. Harmillisesti koirapuiston vieressä on juuri autotie, joka vei ensimmäisellä kerralla alkuun suurimman osan Hilvan huomiosta. Ja jos ei autotie, niin ehdottomaksi lempileluksi noussut narupallo. Marneus-raukka väsyi aavistuksen Hilvaa nopeammin ja tyttönen olisi jaksanut jatkaa narupallon noutamista läkähdykseen asti. Marneus yritti niin kovin hurmata Hilvaa, muttei saanut muuta kuin irvistyksen osakseen narupallon lomasta.
Marneuksen ja heidän pienen treeniporukkansa kanssa pääsimme myöskin treenaamaan hieman tokoa. Hilva tuntui porukan muihin bortsuihin verrattuna todella hyperaktiiviselta ja se oli treenatessa myöskin hyvin häiriöherkkä. Hilvan kanssa tuona treenikertana keskityttiin pääosin kontaktiarjoituksiin ja minulla oli mukana toisena koirana Titja vähän haastavampaan touhuun. Hilva pysyi yllättävän hyvin kevythäkissä odottamassa vuoroaan - pysyen lisäksi hiljaa! Tapaamisista ja treeneistä Marneuksen & co. kanssa voi lukea myös näistä Marneuksen blogiin kirjoitetuista blogipostauksista (kirjoittanut Heidi):
x 18. marraskuuta (koirapuisto)
x 21. marraskuuta (tokotreenit)
x 24. marraskuuta (koirapuisto)
Muutoin kävimme treenaamassa Hilvan kanssa läheisellä kentällä terveysaseman takana (jonne myöhemmin syksyn mittaan ilmestyi vuosien jälkeen aivan tyhjästä ei koiria -kyltti), Lahden toisella puolen koirille tarkoitetulla Löytynmäen kentällä ja muutamissa muissa kohteissa kokemuksen vuoksi. Parhaimpia suorituksia se teki kuitenkin sisätiloissa ja sisäisti asioita naksuttimen kanssa opeteltaessa erittäin nopeasti. Sivullaolosta tuli yksi suosikkiliikkeistä, kun taas kapulasta aivan ehdoton suosikki treenatessa. Tein Hilvan kanssa ”virheen” aloittaessani treenaamaan kapulaa saalistusnoutona, joka sai sen toki erittäin innostuneeksi, mutta myös puremaan kapulaa. Se kuumui kapulasta niin paljon, että tuli koiraportistammekin ylitse silloin kun treenasin kapulaa sisätiloissa Titjan kanssa.
Se ei tuntunut väsyvän toistoista laisinkaan ja osoitti omaavansa bordercollieiden tyypillisen halun/kyvyn jatkaa työskentelyä tappiin asti. Hilva palkkaantui helposti narulelulla, joskin saattoi käydä siitä välillä turhankin kierroksilla, kuin myös namipalkalla.
Tokon lisäksi saatiin kerran mahdollisuus käydä Hilvan kanssa myöskin agilitykentällä Ojangossa. Linda, joka otti usein Hilvan kanssa tottistakin, halusi ohjata sitä agilityssä ja itse roikuin kameran toisella puolella. Kokeilivat matalia rimoja, putkea ja puomiakin (joka tuntui hieman jänskättävän koiraa) palkaten milläs muulla kuin narupallolla. Hilva tykkäsi touhusta ja oli kohtuu helposti ohjattavissa ainakin yksinkertaisia mutkia, jotta siitä saisi varmasti mainion agilitykoiran tulevaisuudessa.
Hilvalla on aivan valtava paimenvietti, joka nousi esiin erilaisin keinoin niiden muutaman kuukauden aikana, jotka koira vietti luonani. Ei pelkästään tavalla, millä se reagoi autoihin, vaan myös mm. koirarannalla muiden koirien keskuudessa. Se reagoi nopeasti muiden koirien liikkeisiin ja tuntui etenkin ensimmäisillä kerroilla pyrkivän pitämään muut rannan tuntumassa.
Saimme erikoisen mahdollisuuden käydä koirien kanssa moikkaamassa kolmea pässiä aivan tässä Ahtialan nurkilla. Eiväthän ne ihan paimennettavista lampaista mene, mutta käynnin perusteella tein perin mielenkiintoisia havaintoja kaikista koiristani. Pässithän eivät tasan väistä koiria normaaleissa tilanteissa, joka saattaa vaikuttaa paljon paimenvietin nousemiseen. Titjalla sellaista ei näiden kanssa ilmennyt, se olisi mieluiten vain hengaillut pässien läheisyydessä. Veilaa kiinnosti valtavasti aitojen takaa, muttei niinkään enää niiden sisäpuolella paitsi silloin kun otukset liikkuivat, joten olettaisin siltä löytyvän viettiä mikäli päästäisiin kokeilemaan paimennusta aivan kunnon lampailla.
Hilva sen sijaan, alku ei näyttänyt aivan niin lupaavalta, mutta se rohkaistui ja oli totisesti sitä mieltä, että otukset on saatava liikkeelle. Ja vaikka kyseessä olivatkin pässit, se oli vahvasti päättänyt että saa ne liikkumaan ja ajoi lopulta pienen pässiporukan haukkuen ja villoista näykkien eteenpäin tahtonsa mukaisesti. Se uskalsi myöskin puuttua asiaan, jos joku pässeistä olisi tahtonut vaihtaa suuntaa poispäin muista. Tyttönen syttyi täysin touhuun, kuten olin epäillytkin, mutta silti yllätti minutkin saamalla oikeasti vauhtia jopa pässeihin.
Aivan kuin koiran hallinnassa ja virikkeistämisen ylläpitämisessa ei olisi ollut tarpeeksi mietittävää, sain välillä päänvaivaa sen ruokailusta. Hilva kulutti reipastuttuaan aivan järjettömän paljon energiaa, mutta söi siihen nähden hyvin vähän ja haluttomasti. Yritin alkuun pitää sen ruokailua yllä kuten oltiin ohjeistettukin koiran tuomisen yhteydessä, eli syöttää sen kaksi kertaa päivässä, mutta se tuntui jättävän poikkeuksetta toisen tarjotuista ruoista syömättä. Vaihdoin syöttämään sen siis kerran päivässä ja annoin sen syödä niin paljon kuin se vain suostui syömään. Hilva söi koiraportin takana erillään omista koiristani aivan varmuuden vuoksi, sillä tiedän ainakin Veilan olevan erittäin kärkäs muiden ruoista possuiltuaan ensin omat ruokansa napaansa, enkä halunnut turhia riitoja koirien kesken, vaikka Hilva ruokailikin mm. Lindan koirien kanssa samoissa tiloissa ongelmitta. Pelasin kuitenkin varman päälle.
Toisinaan se söi hyvin jopa pelkkää nappulaa (kokeiltiin parikin eri nappularuokaa), mutta useimmiten ei. Kokeilin sekoittaa sille joukkoon mm. erilaisia koiranmakkaroita, NEU:ta, kananmunaa, itseltäni ylijäänyttä kotiruokaa jne, jotka eivät nekään tuntuneet maistuvan sille tarpeeksi hyvin. Yllättävän pitkään kelpasi halppis koiranmakkarra, joka piti ensin muussata käyttäen apuna pientä määrää vettä, lämmittää mikrossa ja lopuksi sekoittaa nappuloiden kanssa yhteen.
Pikkuhiljaa se sai kuitenkin painoa lisää.. mutta menetti sitä myöskin aivan yhtä nopeasti, jos tuli jaksoja jolloin syöminen ei kelvannut. Tuntui että kyseisen koiran ruokkiminen tuli omalla tavallaan vain pakolliseksi oppia, ennen kuin sen tapoihin pääsi kiinni ja ymmärsi miten ja millaisia annoksia se suostuu syömään. Sitä on tullut leikittyä ruoan suhteen jo Titjan kanssa, joten lähtökohtaisesti ideoita kokeiluun kyllä löytyi. Ei auta kuin toivoa, että se syö nykyään hyvin.
Hilvan meillä ollessa sen oli aika saada myöskin vuotis-rokotuksensa, joten varattiin sille aika eläinlääkärille ja minun tuli se siellä käyttää. Aika saatiin toiveideni mukaan Lahden eläinlääkäriasemalta ja vielä tietyltä lääkäriltä, Seppo Lambergilta. Halusin Hilvan ehdottomasti Lambergille saatuani tietooni sen siskon (Lapintähti Hilla-Maa "Sissi") tapauksen SBCAK:n foorumin kautta. Sisko oltiin leikattu OCD:n takia jo nuorena, mutta juuri vuoden iän paikkeilla Sissi oli valitettavasti menehtynyt leikkauspöydälle - PDA-suonen kiinnilaittoleikkaus ei onnistunut vaan suoni repesi leikkauksessa, kyse siis PDA sydänviasta. Halusin varmistua, ettei Hilvalla samaa vikaa ole, vaikkei sillä ilmennytkään mitään sydänvian oireita arjessa, joten sydänspecialistille vieminen rokotuksille ja perustarkastukseen kuulosti alkuun hyvältä suunnitelmalta. PDA:n kun pitäisi kuulua aivan normaalissa sydänkuuntelussakin poikkeavuutena.
Eläinlääkärissä ei ilmennyt mitään ongelmia. Hilva olisi ensitöikseen pusuttanut Seppoa, joka totesi tytön olevan aivan normaalinkaltainen rotunsa edustaja ja paljasti haluavansa itsekin bordercollien sitten eläkkeelle päästyään, jotta pystyisi tarjoamaan sellaiselle riittävästi tekemistä. Hilva oli pöydällä nätisti ja antoi Sepon tutkia sekä antaa rokotukset ilman sen kummempia ongelmia. Sydän kuunneltiin normaalisti eikä siellä ollut sivuääniä. Seppo sanoi, että PDA:n sydänääni olisi todella voimakas ja kuultavissa helposti, jos sellainen siellä olisi, mutta suostui vielä erikseen näyttämään sydänultrasta kaupanpäällisiksi Hilvan sydämestä sen kohdan missä PDA ilmenisi jos sillä sellainen olisi ollut. PDA:n löytäminen sydänultrassa ei kuulemma ole mikään kaikista helpoin tehtävä, mutta Sepolta ei siihen mennyt kuin pari hassua sekuntia löytää oikea kohta ja aivan puhtaaltahan se vaikutti ultran perusteella. Hilvan sydänultran jälkeen Seppo näytti minulle vielä erikseen jonkun toisen PDA:ta sairastavan koiran sydänultra-kuvat, jotka tosiaankin poikkesivat huomattavasti siitä, miltä Hilvan sydän oli näyttänyt.
Tämä oli toki vain nopea katsaus PDA:n suhteen sydänultrassa, eikä takaa sitä etteikö koiralla voisi muita sydänvikoja kuitenkin olla, mutta sivuääniä ei löytynyt eikä sillä ainakaan PDA:ta ole, joten sen osalta voi huokaista helpotuksesta! Tästä ell-käynnistä jäi erittäin positiivinen mieli.
Palaten terveysasioihin, nyt uudessa kodissaan Hilva on käynyt virallisissa terveyskuvissa. Siltä kuvattiin lonkkien ja kyynärien lisäksi kaikki eikä mitään ihmeempää löytynyt. Tulokset lähtivät kennelliittoon ja tulivat takaisin aivan samanlaisina, lonkat A/A ja kyynärät 0/0.
Oltuaan maaseudulla niin pitkän aikaa ns. eristyksissä, olisi voinut kuvitella, että Hilva saattaisi pelätä vieraita ihmisiä, mutta päinvastoin! Se toivotti aivan kaikki vieraat pomppujen ja pusujen kautta tervetulleeksi. Hillitsin hyppimistä vesisuihkepullon kautta, jota se väisti ja pakeni, eikä se minua vasten enää hyppinytkään kun palasin ulkoa koirien oltua meillä sisällä keskenään. Yksinolo sujui koiralta hyvin, se ei huutanut eikä liiemmin tuhonnutkaan mitään. Kissan raapimapuu olisi kiinnostanut alkuun, mutta oppi nopeasti ettei sitä tarvitse syödä. Tuhota se taisi ainoastaan kaksi nahkahihnaa..
Hilva kuitenkin keksi aivan uuden tempauksen aivan tyhjästä. Se alkoi ilopissiä tavatessaan ihmisiä; joko heidän tullessa meille sisälle, meidän mennessä kylään tai ulkonakin. Siihen saattoi auttaa koiran käyttäminen ulkona ennen kuin kukaan tuli kylään tai sitten ei, se teki sitä erittäin satunnaisesti ja toivon totisesti ettei se tee sitä enää nykyään uudessa kodissaan. Tuntui aina siltä, että kaikki vieraat kiinnittivät ensimmäisenä huomionsa koiriin, joka saa tietysti koirat aina reagoimaan voimakkaasti ja Hilvalle se merkitsi juuri tätä. Ei se sitä minun kanssani koskaan tehnyt ainakaan meillä kotona, tosin koirat eivät ensimmäisenä saakaan multa huomiota kotiin saapuessani. Ota siitä nyt sitten selvää.
Hilva lähti loppuaikana noin viikoksi Heinolaan erään bordercollieisiin viehättyneen tytön, Ellinooran, luokse hoitoon, kun he halusivat kokeilla miltä bordercollie tuntuisi perheen keskuudessa käytännössä. Muistuttelin koiran lähtiessä, ettei se ole kaikista helpoin rotunsa edustaja eivätkä kaikki sen tempaukset saata olla mieltä ylentäviä, mutta ottivat haasteen vastaan ja viikon kuluttua koiraa palauttaessaan olivat aivan yhtä hymyä ja kehuivat sen käytöstä - että mitä?! No, hyvä että joku muukin osaa nähdä tässä koirassa ne positiiviset puolet kuin minä itse, vaikka alku ei kuulemma ollut heilläkään aivan ruusuilla tanssimista. Hilvaan oli selkeästi rakastunut koko perhe, ja se toivotettiin uudestaankin tervetulleeksi jos tarvetta hoitopaikalle vain olisi. Olin itse varsin tyytyväinen siihen, ettei viikon hoitojakso ollut täysi fiasko. Koira oli kuitenkin käyttäytynyt kertomusten perusteella aivan kuin oma itsensä, ollut reipas eikä lainkaan epävarman oloinen. Juuri kuten se aina käyttäytyi meilläkin - jes!
Olipahan kuulemma saanut aikaiseksi ilopissat vanhempien sängyllekin eräänä aamuna.. Kaikkea sitä joutuukaan koirien kanssa kestämään! Tempauksistaan huolimatta tuntuu ainakin siltä, että Ellinoora jäi tätä mustavalkoista maanikkoa kovasti kaipaamaan ja jouluksi sainkin kotiini aivan ihanan joulukortin Heinolasta; kortin kuvassa oli tonttulakkinen Ellinoora ja Hilva poronsarvet päässään. Ehdottomasti paras jouluna saamani kortti, vaikka jouluun mennessä Hilva olikin jo lähtenyt luotani.
Hilva tuli mukaamme messarin voittajanäyttelyyn lauantaina ja saimme sen erikoisjärjestelynä sisään messuhalliin kaikkien niiden koirien keskelle, vaikkei se osallistunut näyttelyyn. Sitä selkeästi stressasi olla niin monen koiran keskellä ja suuressa paikassa, jollaisessa se ei ollut koskaan aiemmin ollut, enkä ihmettele yhtään; näkemistä ja katseltavaa riitti jaettavaksi muillekin. Lukuunottamatta pientä ilmennyttä stressiä se toimi mielestäni hienosti messarissa, vaikka vetikin hihnassa aivan järjettömän paljon.
Vaan se syy, jonka takia koira alunperinkin otettiin mukaan messariin messariin, oli että se lähti kokeilujaksolle luotani Espooseen tytön siskopuolen omistajan luokse, sillä minä en Hilvaa lopun kaiken voinut omanani pitää. Eron hetki oli hieman haikea, mutta päivä oli niin täynnä tekemistä etten ehtinyt sitä paljoa jäädä murehtimaan. Kotiin oli kuitenkin tyhjä palata ilman kolmatta koiraa jaloissa - kaiken lisäksi sitä haastavinta yksilöä. Tunne oli kutakuinkin sama kuin palatessani kotiin viimeiseltä yhteiseltä matkalta Nadjan kanssa. Nyt olimme vain me kolme; minä, Titja ja Veila.
Vaikka minulla ei toki ollut mitään Espoon paikkaakaan vastaan, olisin aivan ensisijaisesti halunnut Hilvan kuitenkin sen edesmenneen siskon Sissin omistajan luokse, joka oli kirjoittanut netissä sydäntäsärkevästi kaipaavansa Sissiä ja juteltuani hänen kanssaan ilmaissut haluavansa tavata Hilvan, ja että Hilva muistutti häntä niin paljon siskostaan.
Tämä saatiin kuitenkin järjestettyä, ja Hilva haettiin Espoosta suoraan edesmenneen Sissin omistajan luokse ja koira sai sieltä itselleen lopullisen kodin, jossa se nyt asuu ja tunnetaan täysin uudella nimellä, Luna. Kiitos Johanna, pidä hyvää huolta rakkaasta. ♥
Olisin halunut tarjota Hilvalle itse kodin. Monesti minulta kysyttiinkin, miksi se lähti, kun olin jossain vaiheessa ollut jo niin varma siitä, että haluan pitää sen laumassamme. Se oli kulkenut mukanani sukujuhlissamme, molempien isovanhempien luona, kiertänyt kanssani Helsingin keskustassa ja vähän missä sattuu niiden viiden kuukauden aikana, kun sain pitää koiran luonani aivan kuin omana koiranani - jollainen se ei koskaan kuitenkaan ollutkaan. Jälkeenpäin ajateltuna, se paikka jossa koira on nyt, on todennäköisesti sille paras mahdollinen paikka olla ja olen siitä äärimmäisen kiitollinen. Vastaavanlaiselle haastavalle, koulutukseltaan kesken olevalle murkkuikäiselle bortsulle oikeanlaisen kodin löytäminen kun ei missään määrin ole helppo tehtävä.
Hilva tuli aivan loistavasti muiden koirien kanssa toimeen, paitsi loppuvaiheilla omassa laumassamme Veilan kanssa. Saatuaan itsevarmuutta siitä tuli dominoivampi, eikä Veilakaan anna aivan helposti periksi muille. Hilva ja Veila ovat lisäksi iältään melko samoissa, joten kaksi dominoivaa teiniä yhdessä ei ollut kovinkaan helppo yhtälö. Erotin ne koiraportin taakse jättäessäni ne yksin ja joskus kotona ollessanikin, mikäli yhteiselo ei tuntunut sujuvan.
Tämän takia tein sen merkittävän ratkaisun, että Hilvan on aika kokeilla eloa jossain toisaalla kuin meillä, sillä en halunnut kiusata koiria sillä, että yksi niistä saattaisi aloittaa tappelun tyhjästä kuten oli Nadjan osalta jo käynyt. Ulkona tulivat kuitenkin toimeen moitteitta, mutta sisällä ei välillä tullut kuuloonkaan laumakäyttäytyminen sovussa. Olen liian uupunut kuvailemaan sitä tilannetta enää, vaikkeivät yhteenotot olleet vakavia teinien välillä, mutta omalla tavallaan se silti painoi mieltä aina kun se pääsi tapahtumaan.
Olen aina pyöritellyt mielessäni, että haluan bordercollien vielä joskus elämässäni. Se on rotuna ollut minulle mieleinen, mutten ole kokenut että pystyisin sellaista vielä tässä elämäntilanteessa aktivoimaan tarpeeksi. ”Se tietty” bordercollie tulikin elämääni hieman nopeammin kuin olisin uskonutkaan, ja valitettavasti lähti aivan yhtä nopeasti.
Hilva on yksi niistä koirista, jotka ovat opettaneet minulle omalla tavallaan erittäin paljon niin koirista kuin elämästäkin. Yksi niistä harvoista tapauksista, jotka luovat itselle sen tunteen, että on tekemisissä aivan juuri itsesi laisen koiran kanssa ja joka sopii juuri sinulle. Koira, jolle olen kiitollinen vain siitä tosiasiasta, että olen saanut pitää sen elämässäni hetken aikaa. Niistä yhteisistä hetkistä, joina olen sitä joko kironnut maan alle tai kumonnut sen syliini hellitellen.
Tämä oli lyhyt tiivistelmä yhteisistä kuukausistamme viime syksynä.
Toivon tapaavani Hilvan vielä uudelleen, se on ja tulee aina olemaan sydämeni bordercollie.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti